Thaimaan auringon alla: Orpokoti Suan Phungissa

Perjantaina 16.12. pakkasimme kaksi autoa täyteen ruokaa ym. tarvikkeita, herkkuja, pehmoleluja ja lahjakassit, jotka Pattayan suomalaisen koulun oppilaat olivat valmistaneet. Toiseen autoista ahtautui meidän seurue: minä, Anne T ja Anne H, sekä kolme harjoittelijaa koululta: Ansku, Maggis ja Lilli. Toiseen autoon hyppäsivät puolestaan Riston ja Juhan perheet, jotka taittavat tämän matkan kerran kuukaudessa. Lähdimme nimittäin ajelemaan kohti Myanmarin / Burman rajaa ja siellä sijaitsevaa orpokotia.

Matkamme määränpää oli pieni Suan Phungin kylä. Sinne on Pattayalta matkaa 385 kilometriä. Matka kestää 5-6 tuntia ruuhkista riippuen. Saavuimme illalla pimeän aikaan perille. Hotellia ei oltu varattu etukäteen ja yllättäen näinkin syrjässä turistialueilta on hotelleilla kysyntää. Kiersimme kaksi tuntia hotellilta toiselle etsimässä yösijaa. Kaikkialla oli täyttä. Yhdessä rivarissa olisi ollut tilaa mutta sinne emme halunneet jäädä, paikka ei viehättänyt ja oli ihan homeessa. Aloimme jo valmistautua siihen, että nukkuisimme yön autossa. Lopulta kuitenkin löysimme mukavan majapaikan. Yövyttiin koko 6 hengen naisporukka samassa mökissä. Ennen nukkumaan menoa kävimme kuitenkin vielä syömässä.

Meidän auton väkeä: Ansku, Maggis, Anne H, Anne T ja Lilli.

Muuta matkaseuruettamme.

Ja vielä lisää matkaseuralaisia.

Luultiin tilaavamme riisiviinaa mutta saatiinkin tällainen. Parempi näin. :)

Anne T ja minä.

Meidän kommuuni.

Aamun valjetessa ja verhot avattuamme ulkona odotti hienot maisemat. Illalla pimeässä kun ei nähty yhtään missä oltiin. Olimme vuoristossa. Ilma oli aamusta vilpoisa, “vain” 21 astetta. Tuntuu muuten oikeasti viileälle kun on kuukausia elänyt päälle 30 asteen lämpötiloissa.

Maisemaa meidän mökin terassilta.

Meidän mökki.

Aamupalaksi nautimme emännän keittämää ja ylpeänä tarjoilemaa riisikeittoa. Hyvälle maistui, vaikka oudolta tuntuikin syödä aamupalaksi samanlaista ruokaa kuin söisi lounaaksi tai päivälliseksi. Thaimaalaisethan syövät samanlaista ruokaa kaikilla aterioilla.

Sitten lähdimme ajelemaan orpokodille päin. Kaikki orpokodin lapset ovat Burman kareineja, pakolaisia. Paljon burmalaisia perheitä on paennut maastaan Burman armeijan ajamana Thaimaan puolelle. Nyt he piileskelevät rajalla olevassa valtavassa sademetsässä, koska eivät halua joutua pakolaisleireille, jotka ovat karmeita paikkoja. Metsässä asuu arviolta jopa kymmeniä tuhansia burmalaisia.

Suan Phungin kylän pappi löysi nämä lapset metsästä vuonna 2013. Heidän vanhempansa olivat kuolleet mm. sairauksiin. Pappi otti lapset ensin asumaan kotiinsa ja rakennutti sitten lapsille kotinsa lähelle risumajan.

Risto, joka toimii Pattayalla suomalaisten pastorina (ja oli myös meidän thai-kielen opettaja), kuuli näistä orvoista. Käytyään heitä tapaamassa hän otti yhteyttä Juhaan, joka on rakennuttanut mm. meidän kotitalon ja paljon muitakin taloja Pattayalla. Sekä Riston että Juhan lapset käyvät Pattayan suomalaista koulua.

Yhteistuumin Risto ja Juha päättivät alkaa avustaa orpoja ja ovat nyt usean vuoden ajan käyneet säännöllisesti viemässä lapsille avustuksia. Vuosi sitten orpolapsille valmistui uusi talo, jonka Juha heille rakennutti. Voin vaan ihailla sitä työtä, mitä Risto ja Juha perheineen ovat näiden lasten eteen tehneet!

Tämän tyyppisessä talossa orvot ennen suomalaisten avustusta asuivat. Talossa ei ollut sisällä yhtään mitään tavaroita. Turvallinen tällainen talo ei myöskään ole, koska kuka vaan pääsee sisälle.

Tässä orpojen nykyinen kotitalo.

Lapsilla on nyt hyvä koti. Vain vanhemmat puuttuvat.

Orpokodille päästyämme meidät haluttiin ensin viedä kirkkoon katsomaan kyläläisten esityksiä. Kirkonmenot kestivät kaksi ja puoli tuntia. Kirkossa oli paikalla paljon kylän väkeä lapsista vanhuksiin. Esitykset olivat kivoja: laulua ja tanssia. Esityksiä oli paljon, orpolasten lisäksi myös kylän aikuiset esiintyivät. Välillä taas pidettiin pitkiä puheita ja rukouksia mistä ei ymmärretty mitään ja silloin alkoi istuminen puuduttamaan.

Kirkko.

Väkeä oli paikalla paljon.

Nuorelta näyttää tämä äiti.

Toisista pidetään huolta.

Orpolapsia.

Orpolapset metsästä pelastanut pappi.

Kirkko lahjoitti kylän vanhuksille ruokalahjat.

Risto vaimonsa kanssa ja Juha ex-vaimonsa kanssa.
He saivat orpolapsilta lahjaksi nämä hienot vaatteet kiitokseksi avustaan.

Minäkin sain orpolapsilta lahjapussin.

Kirkon jälkeen meidät kutsuttiin syömään kylän papin kotiin. Tämä pappi ja hänen vaimonsa ovat ne, jotka huolehtivat orvoista. Meitä varten oli laitettu pöytä koreaksi. Ruokaa oli todella suuret määrät, ei mitenkään saatu syötyä kaikkea. Uusia makuja pääsi maistelemaan.

Papin koti.

Pöytä on katettu.

Herkut ei loppuneet kesken.

Me vieraat söimme pöydissä, muut lattialla.

Lisää ruokaa.

Sitten siirryimme vihdoin orpokodille. Lapset riensivät innoissaan purkamaan tavaroita autoista. Tämän jälkeen jaoimme lapsille koulun oppilaiden tekemät joululahjapussit. Loppuaika orpokodilla meni paikkoihin tutustuen, lasten kanssa “keskustellen” (yhteistä kieltähän meillä ei ollut) ja läheisyyttä heille antaen.

Suomalaisen koulun oppilaiden tekemiä lahjapusseja lapsille.

Riston lapset Netta ja Nooa jakavat lahjapusseja lapsille.

Keskellä orpolasten "äiti", joka pappimiehensä kanssa huolehtii lapsista.

Erään lastenhuoneen seinältä.

Jalkapalloa.

Orpokodissa on tällä hetkellä 28 lasta. Nuorin on 5-vuotias, vanhimmat teini-ikäisiä. Paljon olen täällä Thaimaassa nähnyt (mm. slummissa), mutta tämä vierailu oli ehdottomasti kaikista liikuttavinta tähän mennessä. Etenkin tänä syksynä orvoiksi jääneet siskokset koskettivat sydäntäni. Heidän äitinsä oli kuollut pari kuukautta sitten syöpään ja muutama viikko sitten he olivat haudanneet viimeisen perheenjäsenensä, mummonsa.

Näistä siskoksista nuorempi, 10-vuotias tyttö, oli hyvin surumielisen oloinen ja itkikin välillä. Kun kävin silittelemässä ja halaamassa tyttöä, niin sen jälkeen siskokset olivat halailemassa koko ajan. Heistä oikein huomasi, miten kaipasivat äidin läheisyyttä. Kun meidän tuli aika lähteä, nämä siskokset kävivät sanomassa mulle “Mari I love you”. Kyyneleet silmissä lähdin sitten kotimatkalle.

Siskoksista nuorempi, 10v.

Isosisko 11v.

Sinne ne lapset jäivät vilkuttamaan.

Kotiin palattuani kerroin Samulille näistä siskoksista ja että kyselin Ristolta voiko näitä orpoja kukaan adoptoida, niin viereisestä huoneesta kuului Rasmuksen huuto: “Siis ootsä menny nyt adoptoimaan meille siskoja?!?” :) Ei, en ole, vaikka mieli tekisikin. Toivon kuitenkin koko sydämestäni, että heille löytyisi rakastava koti jostakin.

En ole varma, pääsenkö itse käymään orpokodilla vielä uudestaan, välimatka kun on sen verran pitkä. Tarjoan kuitenkin teille lukijoille mahdollisuuden auttaa. Mikäli haluat, voit tehdä lahjoituksen orpokodille tililleni FI35 2293 2000 0592 28 (Nordea), viestiksi orpokoti. Lupaan toimittaa rahat Ristolle ja vannon että jokainen sentti käytetään orpolasten hyväksi. Kiitos jo etukäteen niille, jotka osallistuvat ja auttavat! <3

Lopuksi vielä kuvia ja tunnelmia Suan Phungin kylästä: